Entinen puolisonikaan ei tiedä mitä tekisi. Hän on mustasukkainen eikä halua minun etenevän. Suutuin siitä aluksi, kunnes viisas ystäväni sanoi, että juttumme ei ole ohi. Ajattelin asiaa. Kaikki näyttää ohimenneeltä, mutta ehkä ei olekaan? Hän ei ollutkaan itse valmis lähtemään. Nyt en tiedä, olisinko valmis ottamaan hänet takaisin. Hän on sanonut haluavansa jatkaa. En tiedä mihin uskoisin. En osaa enää sanoa, mitä haluan tai toivon. Elän edelleen hetken kerrallaan. Ahdistus on kuitenkin helpottanut ja olen työkykyinen. Se on hyvä, sillä olisin saattanut vajota kuiluun. Nyt luulen meneväni sen yli.

Ihmiset ympärilläni ovat olleet ihania; en ole tiennytkään, kuinka paljon minulla on ystäviä. Olen yrittänyt kertoa heille, kuinka tärkeää heidän tukensa on ollut. Uskoni ihmisten hyvyyteen on palaamassa. Tiedän nyt, että kaikki eivät ole ilkeitä ja pahantahtoisia, vaikka jotkut ovatkin.

Mutta vuosien jälkeen tämä on outoa ja yksinäistä. Harmittaa enemmän kuin suututtaa, on ikävä enemmän kuin halu kostaa.

Ikävöiminen estää minua nyt jatkamasta eteenpäin. En haluakaan syöksyä uuteen suhteeseen. Se ei tunnu hyvältä, kukaan toinen ei tunnu sopivalta ja oikealta. Hänet minä haluan. Halusin joskus aiemmin ja haluan yhä. Tunnen olevani puolikas ihminen. Olen jotenkin rikki. Lisäksi tuntuu muutenkin vialliselta; minun syytäni on pakko olla, että hän on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti ja nyt vielä jätti näin. Hän hehkuttaa onneaan. Se toinen säteilee onneaan. Minä suren. Tunnen olevani huono ja epäkelpo ihmisenä.

Edelleen tuntuu, että olen masentunut, mutta nyt se tuntuu erilaiselta. On jotenkin epätoivoinen olo. Vaikka välillä herääkin toive, että hän tulisi takaisin, pelkään kamalasti, että hän ei vain uskalla sanoa minulle totuutta vieläkään. Valehteleminen on piintynyt tapa, josta hänen taitaa olla mahdoton päästä eroon.

Välillä tulee hetki, jolloin olen mahdottoman reipas ja itsenäinen, sitten taas toisena hetkenä valtavan yksinäinen. Näyttää, että elämälläni ei ole enää tarkoitusta, sillä paikkani on täyttänyt toinen. Hetken päästä ajattelen, että onhan minunkin vierelläni nyt tilaa - ehkä joku odottaa minua jossain? Ehkä joku, jota en ole vielä kohdannutkaan tai joka ei ole uskaltanut lähestyä aikaisemmin. Yritän pitää toivoa yllä ja olla vajoamatta täydelliseen merkityksettömyyteen. Tämän hetken merkitys on olla olemassa. Olen aina uskonut, että mikään ei tapahdu ilman merkitystä. Harmi vain, että niitä merkityksiä ei välttämättä huomaa etukäteen vaan vasta jälkeenpäin.

Mutta jos vain jaksaisin olla tässä, hengittää ja odottaa.

Lapset ovat vihdoinkin tasapainoisia. Tietenkin heillä on ikävä isäänsä, joka ei vastaa puhelimeen eikä käy katsomassa, vaikka oleilee alle kilometrin päässä. Mutta silti lapsista huokuu sisäistä rauhaa. Ihmeellistä. Ovatkohan he vielä shokissa vai yhtä helpottuneita kuin itse olen?

Sitten "on kuin suomut putoaisivat silmiltä" ja todellisuuden lumivyöry peittää alleen kaiken hyvän.

Joskus voi tulla hetkiä jolloin kaipaisi jotain muuta ja haluaisi muutosta, mutta ei sitten osaakaan tehdä mitään. Tilanne lukkiutuu vähitellen ja seuraavaksi käsittää, että ei olekaan avaimia lukkojen aukaisemiseen. Tämä vieläpä menee niin, että lukot näkee vasta kun ei enää pääse ulos itsestäänkään. Siinä sitä sitten ollaan. Ja totutellaan olemaan kunnes mitään ei enää ole tehtävissä.

Pienet asiat unohtuvat ja suuria en yritä edes ajatella. Oleminen on selviytymistä yhdestä hetkestä seuraavaan. Joskus tein kolmeakin asiaa yhtä aikaa. Ehkä sitten poltin itseäni loppuun molemmista päistä ja vielä keskeltäkin. Nyt en sitten tee mitään.

Sain haettua postinkin, vaikka sen vuoksi oli mentävä ulos. Onneksi ketään ei tullut vastaan. Kuorista päätellen tänne ei tullut mukavaa postia. Mietin, kertooko mieheni, mitä ne ovat. Hänen asiansa vaikuttavat minuun vielä sekä taloudellisesti että henkisesti. Olen päättänyt nyt kuitenkin aloittaa kasvamisen irti hänestä.

Harmittaa, että olen viettänyt hänen kanssaan niin monta vuotta. Olisi ehkä pitänyt lähteä aikaisemmin.

Tänään jokainen tehtävä täytyy suunnitella yksi kerrallaan: nousen tuolista, kävelen jääkaapille, otan ruokaa, istun pöydän ääreen syömään. Mutta en jaksa korjata astioita pöydästä. Nyt kirjoitan. Seuraavaksi luen sähköpostit. Sen pidemmälle en pysty suunnittelemaan.

Odotan puolen vuoden kulumista. Mies sanoi ottavansa tänään yhteyttä kiinteistönvälittäjään. Täytyisi jaksaa myydä asunto, jakaa rahat ja velat. Etsiä uusi asunto. Miettiä, mitä kumpikin omistamme ja pakata tavarat - muuttaa. Oppia uusi reitti yöllä vessaan, kaupasta kotiin. Kotiin? Missä koti on?