Elämä on jatkunut. Löysin toisen, mutta se ei ole samanlaista. Jotain puuttuu eikä meistä tule mitään, sen tiedän. Silti uusi toivo, uudet suunnitelmat ja haaveet auttoivat. Tuntuu hyvältä olla jonkun lähellä, mutta tämä ei ole se oikea. Olisi ehkä kannattanut odottaa sittenkin vielä; nyt en tiedä mitä haluan.

Entinen puolisonikaan ei tiedä mitä tekisi. Hän on mustasukkainen eikä halua minun etenevän. Suutuin siitä aluksi, kunnes viisas ystäväni sanoi, että juttumme ei ole ohi. Ajattelin asiaa. Kaikki näyttää ohimenneeltä, mutta ehkä ei olekaan? Hän ei ollutkaan itse valmis lähtemään. Nyt en tiedä, olisinko valmis ottamaan hänet takaisin. Hän on sanonut haluavansa jatkaa. En tiedä mihin uskoisin. En osaa enää sanoa, mitä haluan tai toivon. Elän edelleen hetken kerrallaan. Ahdistus on kuitenkin helpottanut ja olen työkykyinen. Se on hyvä, sillä olisin saattanut vajota kuiluun. Nyt luulen meneväni sen yli.

Ihmiset ympärilläni ovat olleet ihania; en ole tiennytkään, kuinka paljon minulla on ystäviä. Olen yrittänyt kertoa heille, kuinka tärkeää heidän tukensa on ollut. Uskoni ihmisten hyvyyteen on palaamassa. Tiedän nyt, että kaikki eivät ole ilkeitä ja pahantahtoisia, vaikka jotkut ovatkin.

Helpotus on vaihtunut ikävään, kaikesta huolimatta. Ikävöin meidän juttua, meidän hyviä asioita, jotka näen nyt selvemmin kuin yhdessä ollessamme. Olenkohan hullu, kun en muista ensimmäisen viikon helpottunutta olotilaa?

Mutta vuosien jälkeen tämä on outoa ja yksinäistä. Harmittaa enemmän kuin suututtaa, on ikävä enemmän kuin halu kostaa.

Ikävöiminen estää minua nyt jatkamasta eteenpäin. En haluakaan syöksyä uuteen suhteeseen. Se ei tunnu hyvältä, kukaan toinen ei tunnu sopivalta ja oikealta. Hänet minä haluan. Halusin joskus aiemmin ja haluan yhä. Tunnen olevani puolikas ihminen. Olen jotenkin rikki. Lisäksi tuntuu muutenkin vialliselta; minun syytäni on pakko olla, että hän on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti ja nyt vielä jätti näin. Hän hehkuttaa onneaan. Se toinen säteilee onneaan. Minä suren. Tunnen olevani huono ja epäkelpo ihmisenä.

Edelleen tuntuu, että olen masentunut, mutta nyt se tuntuu erilaiselta. On jotenkin epätoivoinen olo. Vaikka välillä herääkin toive, että hän tulisi takaisin, pelkään kamalasti, että hän ei vain uskalla sanoa minulle totuutta vieläkään. Valehteleminen on piintynyt tapa, josta hänen taitaa olla mahdoton päästä eroon.

Välillä tulee hetki, jolloin olen mahdottoman reipas ja itsenäinen, sitten taas toisena hetkenä valtavan yksinäinen. Näyttää, että elämälläni ei ole enää tarkoitusta, sillä paikkani on täyttänyt toinen. Hetken päästä ajattelen, että onhan minunkin vierelläni nyt tilaa - ehkä joku odottaa minua jossain? Ehkä joku, jota en ole vielä kohdannutkaan tai joka ei ole uskaltanut lähestyä aikaisemmin. Yritän pitää toivoa yllä ja olla vajoamatta täydelliseen merkityksettömyyteen. Tämän hetken merkitys on olla olemassa. Olen aina uskonut, että mikään ei tapahdu ilman merkitystä. Harmi vain, että niitä merkityksiä ei välttämättä huomaa etukäteen vaan vasta jälkeenpäin.

Mutta jos vain jaksaisin olla tässä, hengittää ja odottaa.

Facebook on jännä paikka. Kun olin vaihtanut statukseni sinkuksi, tuli ehkä tunnin kuluttua ensimmäinen treffipyyntö. :) Se teki iloiseksi. Tuntuu, että tästä eteenpäin elämällä on sittenkin enemmän hyvää tarjottavanaan.

Mies muutti pois. Nimenomaan pois. Hänellä ei kuitenkaan ole uutta asuntoa, vaan hän majailee uuden naisensa nurkissa. Olen oikeastaan helpottunut. Elämästäni katosi paljon ongelmia, vaikka nyt onkin kaikenlaisia oikeastaan turhia käytännönjärjestelyjä, jotka vain pitää hoitaa. Toisaalta "puuhastelu" pitää mielen virkeänä :)

Lapset ovat vihdoinkin tasapainoisia. Tietenkin heillä on ikävä isäänsä, joka ei vastaa puhelimeen eikä käy katsomassa, vaikka oleilee alle kilometrin päässä. Mutta silti lapsista huokuu sisäistä rauhaa. Ihmeellistä. Ovatkohan he vielä shokissa vai yhtä helpottuneita kuin itse olen?

Välillä kaikki tuntuu olevan hyvin. Tulee pieniä hetkiä, muistoja menneistä hyvistä päivistä tai välähdyksiä tulevasta. Jokin ääni, tuoksu tai tunne täyttää mielen ja antaa hetkeksi toivoa.

Sitten "on kuin suomut putoaisivat silmiltä" ja todellisuuden lumivyöry peittää alleen kaiken hyvän.