Helpotus on vaihtunut ikävään, kaikesta huolimatta. Ikävöin meidän juttua, meidän hyviä asioita, jotka näen nyt selvemmin kuin yhdessä ollessamme. Olenkohan hullu, kun en muista ensimmäisen viikon helpottunutta olotilaa?

Mutta vuosien jälkeen tämä on outoa ja yksinäistä. Harmittaa enemmän kuin suututtaa, on ikävä enemmän kuin halu kostaa.

Ikävöiminen estää minua nyt jatkamasta eteenpäin. En haluakaan syöksyä uuteen suhteeseen. Se ei tunnu hyvältä, kukaan toinen ei tunnu sopivalta ja oikealta. Hänet minä haluan. Halusin joskus aiemmin ja haluan yhä. Tunnen olevani puolikas ihminen. Olen jotenkin rikki. Lisäksi tuntuu muutenkin vialliselta; minun syytäni on pakko olla, että hän on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti ja nyt vielä jätti näin. Hän hehkuttaa onneaan. Se toinen säteilee onneaan. Minä suren. Tunnen olevani huono ja epäkelpo ihmisenä.

Edelleen tuntuu, että olen masentunut, mutta nyt se tuntuu erilaiselta. On jotenkin epätoivoinen olo. Vaikka välillä herääkin toive, että hän tulisi takaisin, pelkään kamalasti, että hän ei vain uskalla sanoa minulle totuutta vieläkään. Valehteleminen on piintynyt tapa, josta hänen taitaa olla mahdoton päästä eroon.

Välillä tulee hetki, jolloin olen mahdottoman reipas ja itsenäinen, sitten taas toisena hetkenä valtavan yksinäinen. Näyttää, että elämälläni ei ole enää tarkoitusta, sillä paikkani on täyttänyt toinen. Hetken päästä ajattelen, että onhan minunkin vierelläni nyt tilaa - ehkä joku odottaa minua jossain? Ehkä joku, jota en ole vielä kohdannutkaan tai joka ei ole uskaltanut lähestyä aikaisemmin. Yritän pitää toivoa yllä ja olla vajoamatta täydelliseen merkityksettömyyteen. Tämän hetken merkitys on olla olemassa. Olen aina uskonut, että mikään ei tapahdu ilman merkitystä. Harmi vain, että niitä merkityksiä ei välttämättä huomaa etukäteen vaan vasta jälkeenpäin.

Mutta jos vain jaksaisin olla tässä, hengittää ja odottaa.